Vuosien varrella on minulle päässyt kertymään suhteellisen paljon monenmoisia pieniä harrastuksia - jopa siinä määrin, että niiden kaikkien tasapuolinen ylläpitäminen on aivan mahdotonta, ellen halua uhrata niille kaikkea vapaa-aikaani. Viimeaikoina olen alkanut ajatella, onko järkevää ylläpitää niin monia harrastuksia aikaansaannosteni laadun kustannuksella.

Harrastus on sanana minulle epämiellyttävä, siihen kun liittyy ehkä hieman järjenvastaisesti mielikuvia pakkopullasta ja itsensä ajamisesta tavoitteisiin, joita muut ovat asettaneet - ehkä musiikkiluokkataustani vuoksi. Olenkin tullut tulokseen, ettei minun tarvitse ajatella puuhiani "harrastuksina" (vaikka sitä sanaa tässä käytänkin) siinä mielessä missä sanan itse käsitän. Toisin sanoen: minun ei ole mikään pakko pyrkiä täydellisyyteen joka alalla joka minua kiinnostaa. Tietysti yritän parantaa taitojani, mutta minun ei tarvitse verrata itseäni ihmisiin, jotka ovat kenties harjoitelleet pianon soittoa, miniatyyrimaalausta tm. vuosissa mitattuna yhtä kauan kuin minä, mutta paljon aktiivisemmin ja ovat näin ollen kehittyneet pidemmälle kuin itse olen. Samanlaiseen kilpailuun yksin itseni kanssa muiden tuloksista välittämättä olen aina pyrkinyt muillakin elämän osa-alueilla, hyvin tuloksin.

Ongelmana onkin kuinka pääsisin hehkuttamaan innostustani silti vertaamatta itseäni muihin. Olen vuosia ollut jäsenenä erilaisilla amatööritaidesivustoilla, koska minulla on tarve esitellä kuvataidettani ja kirjoituksiani muillekin kuin lähipiirille. Nuo sivut eivät kuitenkaan koskaan ole tuoneet minulle tyydytystä: onnistumisen ilo omista pienistä saavutuksista on aina hävinnyt epätoivon ja kateuden varjoon, kun katselen toisten aikaansaannoksia. Olen yrittänyt asennoitua asiaan eri tavoin, positiivisesti, tuloksetta. En yksinkertaisesti koe mielekkääksi tilannetta jossa toisten nerokkailta vaikuttavat työt saavat omani näyttämään niin alkeellisilta omissa silmissäni että kadotan onnistumisen iloni ja haluni yrittää lisää. Ehkä sitä on lapsellinen, mutta ketäs moinen haittaa - ainoastaan itseäni.

Tämä tilanne, sekä ainainen hinkuni pitää yllä kotisivuja (joita en valitettavasti osaa tehdä :) ) sai minut ajattelemaan, että blogi mahdollisesti olisi ratkaisu. Olen päättänyt, että täällä voin rauhassa esitellä töitäni silloin kun siltä sattuu tuntumaan. Ilman paineita tuottaa lisää näytettävää (jota koen em. sivuilla, mm. deaviatart.comissa), ilman helposti nähtävillä olevia vertailukohteita ja ilman noloutta jota koen jos esittelen näpertelyjäni esim. livejournalissani.

Toivonkin, että pienestä blogistani tulee safe haven töilleni ja paikka, jossa esitellä intoani, joka on niin kovin herkkä lakastumaan :) Oodi keskinkertaisuudelle, avoin myönnytys omille rajoituksille.